Monenlaisia menijöitä

Monenlaisia menijöitä

Kevään saapuessa varastoista kaivetaan esiin menopelit. Moottoripyörällä voi ajaa yksin, perheen kanssa tai työkseen.

Pyörällä ympäri Eurooppaa

Siilinjärveläinen Kari Miettinen, 39, ja hänen vaimonsa Anne, 43, tapasivat toisensa pyörien päällä.

Kävin ensimmäistä kertaa paikallisen moottoripyöräkerhon tapahtumassa. Joku oli kertonut Annelle, että minulla on naisellekin sopiva Honda Custom CX-500 C –pyörä. Esittelin hänelle pyörääni, tapasimme parin kuukauden päästä ravintolassa ja siitä lähtien olemme olleet kimpassa.

Kerran ajoin riiusteluaikana Annea vastaan pienemmällä pyörällä ja ajattelin, että pieni nainen noin ison pyörän selässä. Pian olin hankkinut suurikuutioisemman pyörän.

Nuoren miehen mielestä oli mahtavaa hypätä oman pyörän selkään ja määrätä, minne sen suuntaa. Kallistelu kurveissa on edelleen suurin nautinto pyöräilyssä, on mahtavaa kääntää mutkaista tietä näkymättömiin. Vaimollani on lyhyemmät jalat ja hänelle 400 kg:n pyörä on risteyksissä vaikea ja raskas hallittava.

Jatkoimme moottoripyöräkerhossa käymistä, reissasimme pyörillä ympäri Suomea ja Keski-Eurooppaa, yövyimme teltoissa, perheiden luona tai Gasthausissa. Ehkä eräs eksoottisimmista reissuistamme oli 80-luvun lopulla Neuvostoliittoon tehty ryhmämotoristimatka.

Jonin, 10, ja Jasminin, 7, pulpahdettua maailmaan, olemme tehneet muutaman matkan heidän kanssaan sivuvaunu pyörään kiinnitettynä. Teimme ensimmäisen yhteisen ulkomaanreissun Italiaan Riminin aurinkorannalle lasten kanssa moottoripyörällä ja siihen kiinnitetyllä sivuvaunulla.

Saksan autobahneilla olisi saanut antaa mennä kaasuhanan kyllyydestä, mutta lasten ollessa sivuvauhdissa se ei tuntuvat järkevältä. Ne jotka haluavat ihailla Alppien valkoisia huippuja suuntaavat Itävallassa ja Sveitsissä ”suolenpätkäteille”, etenevät hitaammin, mutta näkevät samalla upeita maisemia.

Toinen moottoripyörällä tehty koko perheen ulkomaanreissu suuntautui Via Balticalle, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin. Vastassa olivat töyssyiset, huonokuntoiset tiet, joita korjattiin EU-rahalla. Virossa olimme ylittämässä raitiovaunukiskoja, kun kuului kova kolahdus. Kiskon pätkä oli noussut pystyyn ja osunut pyörään. Puolassa lämmin keli ja tiuha liikenne olivat tehneet urista niin syviä, että vaunu tai pyörä tahtoivat liusua jompaan kumpaan uraan.

Perheemme uusin kulkupeli, Honda Gold Wing on hankittu vuonna 1999. Se on vaimon mielestä kuin nojatuoli, jolla istuessa tahtoo nukahtaa tuulenvireen tuudittaessa. Kevään tietää tulleen, kun puihin puhjenneiden lehtien tuoksu kantautuu nenään.

Nyt pitäisi saada vaimollekin pyörä, että molemmat lapset voisivat istua oman pyörän kyydissä.

Ei hyttysille

Janne Välläri, 37, ei osannut 16-vuotiaana kevytmoottoripyörällä ajellessaan kuvitella, että hän vielä jonakin päivänä olisi moottoripyöräpoliisi.

Asuin maalla, Punkalaitumella. Kipaisin kevarilla 16-vuotiaana kahdentoista kilometrin päähän kylän keskustaan kavereita tapaamaan. Pyörä kiinnosti parin vuoden ajan ja sitten seurasi pitkä tauko moottoripyöräilyssä.

Armeijassa mietin, mitä haluan tehdä työkseni. Puolustusvoimat tai poliisi houkuttivat. Päädyin poliisikouluun Tampereelle ja pääsin töihin liikkuvaan poliisiin Helsinkiin. Olin koko ajan moottoripyörien ympäröimänä ja opin, kuinka pyörät toimivat. Auto vaihtui moottoripyörään 90-luvun puolivälissä.

Pääsykokeet poliisien moottoripyöräkurssille olivat rankat. Teoreettisen osuuden lisäksi fyysisessä kokeessa työnnettiin parinsadan kilon painoista pyörää ja testattiin ajotaito. Itse koulutus kesti seitsemän viikkoa.

Moottoripyöräpoliisin työ ei sovi ihan hyttysille. Vapaa-ajalla en tahdo pyörää enää nähdäkään. Aika menee kahden pienen tyttären kanssa. Pyöräilyn raskaudesta johtuu varmaan se, että liikkuvassa poliisissa ei ole vielä yhtään naispyöräilijää.

Työni on liikennevalvontaa, liikennevalistusta nuorille ja hälytystehtävien hoitamista. 1200-kuutioinen BMW RS -pyörä on vakaa työkalu, josta löytyy keskinopeusmittari, tutka, sivulaukku työkaluja ja asiakirjoja varten, hälytyslaitteet ja poliisiradio. Jos hälytys tulee, starttaan pillit soiden ja valot palaen tapahtumapaikalle ja mietin matkalla, missä järjestyksessä asiat kannattaa hoitaa, ettei sivullisille aiheudu haittaa eikä onnettomuus pääse leviämään.

Virkapukujamme ovat sininen Goretex-haalari ja nahkapuku. Tehtäviä hoidetaan myös siviilivaatteissa. Virkapuvulla on kaahailua ennaltaehkäisevä vaikutus.

Valitettavasti joudun joskus veivaamaan hanaa takaa-ajaakseni ylinopeutta ajanutta henkilöä, joka päättää karata tapahtumapaikalta. Tehtävän suorittaakseni saan rikkoa nopeusrajoituksia, mutta en tahdo ottaa turhia riskejä. Pidän järjen kädessä ja ajattelen ensisijaisesti sivullisten asemaa. Poliisina tiedän tarkkaan ylinopeuden ajamisen riskit. Joskus joudun jättämään takaa-ajon kesken, vaikka konna kaahaa pyörät vinkuen kaukana edessäpäin.

Ylinopeutta ajetaan monista syistä. Jollakin on kiire tapaamiseen, toisella lentokentälle, kolmas ajaa ylinopeutta tavan vuoksi. Rattijuopuneiden valvominen on helpompaa kuin päihteidenkäyttäjien, joista ei aina huomaa, että he ovat jonkin aineen vaikutuksen alaisina.

Iloinen keltainen harrikka

Inga Vitikainen, 46, hankki viisi vuotta sitten moottoripyöräkortin ja –pyörän, josta oli unelmoinut siitä lähtien kun istui isonveljensä mopon selässä.

Aikani kinuttuani sain istahtaa veljen mopon satulalle ja ajaa sillä suoraan ojaan. Sillä reissulla ei kunnian kukko laulanut, mutta päätin omistavani isona paljon suuremman pyörän kuin veljelläni oli. Tuli perheen perustamisen aika ja haave hautautui kolmeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes uskaltauduin taas pyörän päälle.

Tunsin olevani tosi motoristi jo muutaman ajotunnin jälkeen. Ajaminen oli helpompaa kuin muistinkaan, vaikka jännitin kovasti. Ensimmäisen pitkän ajomatkan tein nykyisestä kotikaupungistani Oulusta Leville ja Rovaniemen kautta takaisin Ouluun heti 1200 cc-pelillä. Yhden kesän ajoin Honda 600 Super Sportilla, verrattomalla aloittelijan pyörällä. Sitten vastaan tupsahti eräänä perjantaiaamuna moottoripyöräliikkeen hallissa surullisen näköinen keltainen Harley Davidson 833cc Sportser, jonka tankki oli lytyssä ja jalkatappi oli poikki. Sormet syyhysivät ajamaan sillä, olin niin ihastunut. Maanantaina tankki oikaistiin ja maalattiin, ja hain pyörän kotiin. Minun hoidossani keltaisesta harrikasta on tullut iloinen. Vaihdatan pyörään öljyt joka kevät ja huollatan pyörän säännöllisesti.

Varusteista en tingi. Vakuutusmaksut ovat kalliita, huoltaminen maksaa ja varusteet myös. Pyöräily ei ole ilmaista – mutta rahat voisivat mennä turhempaankin! Keväällä, pyöräilykauden alkaessa, pukeudun tuulta ja vettä pitävään Gore Tex –asuun, jossa on myös toppavuori. Lämpimillä ilmoilla pidän nahka-asua, jonka selässä on Harley Davidson –logo. Avokypärä on must. Omassa kypärässäni on visiiri koska haluan suojella kasvojani. Oikeastaan kypärän pitäisi olla pottamallinen ja visiiritön.

Harrikkaa voi hallita pieni nainenkin, vaikka jalkojen yltäminen maahan tuo tiettyä turvallisuuden tunnetta. Joka kerta kun puen ajokamppeita päälle, adrenaliini kohisee suonissa ja perhoset vilistävät vatsanpohjassa. Kesäkuumalla tuntuu, että takapuoli roihahtaa tuleen moottorin kuumentaessa istuinta. Sateella on kurja ajella, mutta ilmoja ei voi valitettavasti valita – se kuuluu lajin luonteeseen. Kevään ja kesän tuoksut huumaavat: nenään tulee ruohon erilaiset hajut sen kasvaessa, lietelannan lemu. Tuoksut ovat erilaisia veden lähettyvillä ja sisämaassa.

Motoristit tervehtivät toisiaan aina, kun ajavat toisiaan vastaan, vähän kuin karavaanarit. En tiennytkään omistavani niin paljon ystäviä. 

julkaistu Hok-Elannon lehdessä